Satu prinsessasta ja satiinimekosta

Olipa kerran eräässä harvaanasutussa kaupungissa lähellä pohjoisen tuntureita pieni tyttö nimeltään Kyllikki. Hän oli aivan tavallinen tyttö, jolla oli tavallisen lapsen ilot ja surut. Hän oli sen ikäinen, että osasi jo pukea itse, laskea sataan ja ajaa lujaa apurattaisella pyörällä. Eräänä keväisenä, iltana kun Kyllikki oli pikkusiskonsa Tuulikin kanssa kyläilemässä, hän sai kuulla hyvin hämmästyttävän seikan: hän olikin oikeasti prinsessa!

Kyllikin silmiin syttyi aivan erityinen kimallus, kun hän ajatteli asiaa. Voisiko se olla totta, hän pohti. Kun hän meni nukkumaan tuona iltana, hän näki koko yön ihmeellisiä unia satumaisesta palatsista ja satiinimekoista. Aamulla kaikki kuitenkin näytti olevan entisellään. Matto oli rytyssä ja legopalikat sikinsokin lattialla. Yöpuvun kainalossa oli edelleen reikä. Mutta jokin oli toisin. Kun Kyllikki käänsi päätään, hänen silmänsä osuivat johonkin kauniseen ja kimaltavaan; tyynyllä lepäsi mitä ihastuttavin hopeinen kruunu, joka oli koristeltu vaaleanpunaisilla jalokivillä. Kyllikki kosketti kruunua varovasti: se tuntui hiukan kylmältä ja aika painavaltakin. Hän painoi sen hiuksilleen, ja voi ihmettä: se oli kuin tehty juuri hänelle!

Päivän mittaan tämä uskomaton tosiasia vain vahvistui. Kun Kyllikki sipsutti kotinsa huoneissa, moni asia oli muuttunut. Muovisen kattolampun tilalla kimalteli upea kattokruunu, matot tuntuivat samettisilta paljaiden varpaiden alla ja tutusta puusohvastakin oli nyt tullut ruususilla koristeltu prinsessan istuin. Kaikki oli niin kuin pitikin, mutta oli sittenkin jokin, mikä huoletti Kyllikkiä suunnattomasti. Ei kai prinsessoilla voinut olla päällään eiliset trikoolegginssit ja mustavalkoinen sydäntunika? Aamupalalla Kyllikki istui sievästi jalat ristissä ja lusikoi äidin tarjoamaa vaaleanpunaista vispipuuroa. Silloin hän katseli äitiään ja totesi, että tämä näytti aivan joltain prinsessojen taloudenhoitajalta. "Hyvä taloudenhoitaja! Tarvitsen prinsessamekon", hän ilmoitti, "heti!"

Taloudenhoitajan ei auttanut muu kuin tilata hevoset ja vaunut, jättää pikkusisko lastenhoitajan hoiviin ja viedä prinsessa torille kangasostoksille. Sää oli kirkas ja keväinen ja ensimmäiset pääskyset visersivät taivaalla. Kyllikki katseli niiden lentoa haaveissaan ja aivan kuin ne olisivat sanoneet hänelle: valitse vaaleanpunainen, valitse vaaleanpunainen! Kun prinsessan vaunut kaarsivat torille, monta uteliasta naamaa kurkki vaunuja kohti. Kyllikki asteli arvokkaasti taloudenhoitajan jäljessä ja kuin vaistomaisesti hän suoristi sievää kruunuaan, joka sädehti kilpaa hänen silmiensä kanssa. Torilla oli monenlaisia kojuja, jotka kaikki oli kyhätty puisista laudoista. Niissä myytiin mitä ihmeellisempiä tavaroita. Oli suksia ja monoja, paljon erilaisia aikuisten vaatteita, isoja kasoja vauvanvaatteita ja kirjoja, mutta eikö kukaan myynyt satiinia? Taloudenhoitaja osti erään kauniin liemimaljan, jonka pohjassa oli kruunuleima.

Lopulta he pysähtyivät hiljaisen kojun luo. Siinä myytiin siististi mankeloituja kangaspaloja, jotka oli ripustettu henkareihin roikkumaan. Sieltä löytyi myös eräs kangas, joka oli paksua ja se kiilteli ja välkkyi toiselta puolelta kauniisti, kun sitä liikutteli. Se muistutti  väriltään aivan Kyllikin kruunussa kimaltavia pieniä kiviä. Kun taloudenhoitaja nosti kankaan Kyllikin hypisteltäväksi, täytyi tytön ihan hypähdellä ilosta: tässä se on, tässä se on! Viereiseltä myyjältä löytyi vielä kaunis oikeankokoinen prinsessabody, jossa oli ihanat puhvihihat. Näistä saisi aivan varmasti yhdisteltyä oikeanlaisen mekon.

Heti kun hevoset oli viety takaisin omaan talliin lepäämään ja Kyllikki oli saanut hieman suupalaa, hän koputti palatsin perällä olevan huoneen ovelle. Kyllikki ei juuri koskaan käynyt tuossa huoneessa, sillä siellä hän saattoi satuttaa sormensa teräviin neuloihin. Nyt taloudenhoitaja antoi Kyllikin astua sisään ompelukammioonsa. Kyllikki puki kauniin bodyn päälleen ja taloudenhoitaja mittasi hänen vyötärönkohtansa ja merkitsi sen pienellä hopeisella nuppineulalla. Sen jälkeen hän otti Kyllikistä monenlaisia mittoja. 

Lopulta kangas levitettiin lattialle ja leikattiin oikeanpituiseksi. Helmasta tehtiin kaksinkertainen, jotta se näyttäisi muhkealta. Helmakappale ommeltiin renkaaksi ja taitetiin kaksinkerroin sopivasta kohtaa. Siihen ommeltiin vyötärökuja. Molemmat helmat päärmättiin kauniisti sopivalta etäisyydeltä. Vyötärön kohdalle pujotettiin kuminauha ja vyötärökuja ommeltiin kokonaan kiinni. Sen jälkeen hame ommeltiin joustavalla ompeleella kiinni bodyyn oikeasta kohtaa vyötäröä. Kyllikki sai osallitua ompelemiseen irrottamalla nuppineuloja helmasta ja leikkaamalla ylimääräiset langanpätkät puvusta. Eipä aikaakaan kun mekko oli valmis!

Kyllikki pukeutui uuteen mekkoonsa kädet hieman täristen. Hän asteli eteiseen, kurkkasi uteliaana suureen peiliin ja päästi pienen kikatuksen. Se kuulosti siltä kuin tuhat pientä hopeakelloa olisi kilissyt yhtä aikaa. Miten sopiva mekko! Taloudenhoitaja katseli Kyllikkiä pää kallellaan ja hymyili hänkin. Pienet mutkat helmapäärmeissä eivät tuntuneet häiritsevät tyttöä. Pitkän tovin tyttö pyörähteli mekossaan kuin perhonen kesäisellä niityllä. 

Hieman ennen kuin eräät tutut raskaat askeleet jytisivät eteisessä, Kyllikin pikkusisko Tuulikki heräsi päiväuniltaan. Kun Tuulikki näki Kyllikin uuden mekon, hän päästi pitkän ja äkäisen parun. "Minäkin haluan uuden mekon!" hän vaati. Taloudenhoitaja katsoi Tuulikkia  kerran silmiin ja tiesi heti, mitä oli tehtävä. Onneksi kangasta oli vielä vähän jäljellä.

Mikä ilo ja hälinä siitä syntyikään, kun Kyllikin isä palasi illalla kotiin. Hänen täytyi ihan hieraista silmiään, sillä niin hienoiksi olivat hänen molemmat tyttärensä muuttuneet. Kyllikki ja Tuulikki hyppelivät ja pyörittelivät helmojaan. He tarttuivat lopulta isää kädestä ja sipisivät hiljaa salaisuuden hänellekin. Silloin isäkin ymmärsi, mikä sai kruunun keikkumaan niin vallattomasti kutreilla ja miksi hameen satiini välkehti kuin auringossa väreilevä järven pinta.