tiistai 27. toukokuuta 2014

Potkupuku poikineen



Edellisen päivityksen satiiniunelmat, jalokivet ja kultaiset pölyhiukkaset täytyy nyt karistaa lattialle, kun tupsahdamme prinsessamaailmoista takaisin maan pinnalle miettimään arkea ja sitä, mitä vauvat kaipaavat arkena päälleen.



Kyllä se taitaa niin olla, että ihan tavallisena torstaina tyttövauvatkin haluavat päälleen jotain pehmoista ja joustavaa. Senpä takia aloin kevättalvella ommella potkupukuja, joita tässä nyt kootusti teille esittelen. Potkupukuja on mun mielestä jotenkin niin kätevä käyttää, koska ne on helppo pukea päälle, ne on lämpimiä, joustavia, eivätkä mene rullalle, vaikka miten vauvaa pyörittelisi sylissä. Tässä mustavalkoisessa raitapuvussa vältin sujuvasti raitojen kohdistamisen, kun vuorottelin paksu- ja ohutraitaisia Metsolan froteita. Tämän annoin erään ystävän urhealle pikku taistelijalle. ♥


Sitten onkin vuorossa pilkut, pilkut ja pilkut - hauska kangas raikkaine väreineen. Metsolan punaista pilkkukangasta oli vain puolen metrin pala jäljellä, joten tein vähän pitemmät resorit lahkeisiin. Vetskarin ompeleminen joustavaan kankaaseen on ollut mulle haastavaa. Vetoketju on alkanut helposti kupruilla ja sitä myötä myös ärsyttää. Isosisko vinkkasi kerran, että kokeile laittaa teippi kankaan reunaan ennen ompelua. Tosi hyvä idea, suosittelen. Teipin irtirepiminen saattaa aluksi herättää vastenmielisiä ajatuksia tätä hyvää ideaa kohtaan, mutta älä luovuta. Siinäkin asiassa voit harjaantua ja kohta olet mestari repimään maalarinteippiä irti kankaan reunasta.








Nämä kaksi pilkkupukua on ommeltu ystävien kaksosille, tytölle ja pojalle. Tein niistä sen verran reilut, että ne mahtuvat hyvin päälle sitten, kun syksy on ja kesä on pois.



Tämän potkupuvun kangas on peräisin kirppikseltä. Löysin Nanson vanhan joustocollegepuseron, josta ompelin potkupuvun omalle vauvalle. Pääsin kikkailemaan kuvioilla etuosassa, mutta sivusauman kohdistukset olivat liikaa tämänhetkisille hoksottimilleni.



Eräänä aamuna kaksi leijonaa ilmestyi meidän sängynpäätyyn vartioimaan. 
Ihania pienen tytön katsella ja tätä nykyä myös repiä!



Taidan pötkötellä kesän ajan potkupukujen ompelemisen osalta. 
Haaveissa olisi ommella jotain muutakin välillä. :)



keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Satu prinsessasta ja satiinimekosta

Olipa kerran eräässä harvaanasutussa kaupungissa lähellä pohjoisen tuntureita pieni tyttö nimeltään Kyllikki. Hän oli aivan tavallinen tyttö, jolla oli tavallisen lapsen ilot ja surut. Hän oli sen ikäinen, että osasi jo pukea itse, laskea sataan ja ajaa lujaa apurattaisella pyörällä. Eräänä keväisenä, iltana kun Kyllikki oli pikkusiskonsa Tuulikin kanssa kyläilemässä, hän sai kuulla hyvin hämmästyttävän seikan: hän olikin oikeasti prinsessa!



Kyllikin silmiin syttyi aivan erityinen kimallus, kun hän ajatteli asiaa. Voisiko se olla totta, hän pohti. Kun hän meni nukkumaan tuona iltana, hän näki koko yön ihmeellisiä unia satumaisesta palatsista ja satiinimekoista. Aamulla kaikki kuitenkin näytti olevan entisellään. Matto oli rytyssä ja legopalikat sikinsokin lattialla. Yöpuvun kainalossa oli edelleen reikä. Mutta jokin oli toisin. Kun Kyllikki käänsi päätään, hänen silmänsä osuivat johonkin kauniseen ja kimaltavaan; tyynyllä lepäsi mitä ihastuttavin hopeinen kruunu, joka oli koristeltu vaaleanpunaisilla jalokivillä. Kyllikki kosketti kruunua varovasti: se tuntui hiukan kylmältä ja aika painavaltakin. Hän painoi sen hiuksilleen, ja voi ihmettä: se oli kuin tehty juuri hänelle!


Päivän mittaan tämä uskomaton tosiasia vain vahvistui. Kun Kyllikki sipsutti kotinsa huoneissa, moni asia oli muuttunut. Muovisen kattolampun tilalla kimalteli upea kattokruunu, matot tuntuivat samettisilta paljaiden varpaiden alla ja tutusta puusohvastakin oli nyt tullut ruususilla koristeltu prinsessan istuin. Kaikki oli niin kuin pitikin, mutta oli sittenkin jokin, mikä huoletti Kyllikkiä suunnattomasti. Ei kai prinsessoilla voinut olla päällään eiliset trikoolegginssit ja mustavalkoinen sydäntunika? Aamupalalla Kyllikki istui sievästi jalat ristissä ja lusikoi äidin tarjoamaa vaaleanpunaista vispipuuroa. Silloin hän katseli äitiään ja totesi, että tämä näytti aivan joltain prinsessojen taloudenhoitajalta. "Hyvä taloudenhoitaja! Tarvitsen prinsessamekon", hän ilmoitti, "heti!"


Taloudenhoitajan ei auttanut muu kuin tilata hevoset ja vaunut, jättää pikkusisko lastenhoitajan hoiviin ja viedä prinsessa torille kangasostoksille. Sää oli kirkas ja keväinen ja ensimmäiset pääskyset visersivät taivaalla. Kyllikki katseli niiden lentoa haaveissaan ja aivan kuin ne olisivat sanoneet hänelle: valitse vaaleanpunainen, valitse vaaleanpunainen! Kun prinsessan vaunut kaarsivat torille, monta uteliasta naamaa kurkki vaunuja kohti. Kyllikki asteli arvokkaasti taloudenhoitajan jäljessä ja kuin vaistomaisesti hän suoristi sievää kruunuaan, joka sädehti kilpaa hänen silmiensä kanssa. Torilla oli monenlaisia kojuja, jotka kaikki oli kyhätty puisista laudoista. Niissä myytiin mitä ihmeellisempiä tavaroita. Oli suksia ja monoja, paljon erilaisia aikuisten vaatteita, isoja kasoja vauvanvaatteita ja kirjoja, mutta eikö kukaan myynyt satiinia? Taloudenhoitaja osti erään kauniin liemimaljan, jonka pohjassa oli kruunuleima.



Lopulta he pysähtyivät hiljaisen kojun luo. Siinä myytiin siististi mankeloituja kangaspaloja, jotka oli ripustettu henkareihin roikkumaan. Sieltä löytyi myös eräs kangas, joka oli paksua ja se kiilteli ja välkkyi toiselta puolelta kauniisti, kun sitä liikutteli. Se muistutti  väriltään aivan Kyllikin kruunussa kimaltavia pieniä kiviä. Kun taloudenhoitaja nosti kankaan Kyllikin hypisteltäväksi, täytyi tytön ihan hypähdellä ilosta: tässä se on, tässä se on! Viereiseltä myyjältä löytyi vielä kaunis oikeankokoinen prinsessabody, jossa oli ihanat puhvihihat. Näistä saisi aivan varmasti yhdisteltyä oikeanlaisen mekon.


Heti kun hevoset oli viety takaisin omaan talliin lepäämään ja Kyllikki oli saanut hieman suupalaa, hän koputti palatsin perällä olevan huoneen ovelle. Kyllikki ei juuri koskaan käynyt tuossa huoneessa, sillä siellä hän saattoi satuttaa sormensa teräviin neuloihin. Nyt taloudenhoitaja antoi Kyllikin astua sisään ompelukammioonsa. Kyllikki puki kauniin bodyn päälleen ja taloudenhoitaja mittasi hänen vyötärönkohtansa ja merkitsi sen pienellä hopeisella nuppineulalla. Sen jälkeen hän otti Kyllikistä monenlaisia mittoja. 




Lopulta kangas levitettiin lattialle ja leikattiin oikeanpituiseksi. Helmasta tehtiin kaksinkertainen, jotta se näyttäisi muhkealta. Helmakappale ommeltiin renkaaksi ja taitetiin kaksinkerroin sopivasta kohtaa. Siihen ommeltiin vyötärökuja. Molemmat helmat päärmättiin kauniisti sopivalta etäisyydeltä. Vyötärön kohdalle pujotettiin kuminauha ja vyötärökuja ommeltiin kokonaan kiinni. Sen jälkeen hame ommeltiin joustavalla ompeleella kiinni bodyyn oikeasta kohtaa vyötäröä. Kyllikki sai osallitua ompelemiseen irrottamalla nuppineuloja helmasta ja leikkaamalla ylimääräiset langanpätkät puvusta. Eipä aikaakaan kun mekko oli valmis!




Kyllikki pukeutui uuteen mekkoonsa kädet hieman täristen. Hän asteli eteiseen, kurkkasi uteliaana suureen peiliin ja päästi pienen kikatuksen. Se kuulosti siltä kuin tuhat pientä hopeakelloa olisi kilissyt yhtä aikaa. Miten sopiva mekko! Taloudenhoitaja katseli Kyllikkiä pää kallellaan ja hymyili hänkin. Pienet mutkat helmapäärmeissä eivät tuntuneet häiritsevät tyttöä. Pitkän tovin tyttö pyörähteli mekossaan kuin perhonen kesäisellä niityllä. 

Hieman ennen kuin eräät tutut raskaat askeleet jytisivät eteisessä, Kyllikin pikkusisko Tuulikki heräsi päiväuniltaan. Kun Tuulikki näki Kyllikin uuden mekon, hän päästi pitkän ja äkäisen parun. "Minäkin haluan uuden mekon!" hän vaati. Taloudenhoitaja katsoi Tuulikkia  kerran silmiin ja tiesi heti, mitä oli tehtävä. Onneksi kangasta oli vielä vähän jäljellä.



Mikä ilo ja hälinä siitä syntyikään, kun Kyllikin isä palasi illalla kotiin. Hänen täytyi ihan hieraista silmiään, sillä niin hienoiksi olivat hänen molemmat tyttärensä muuttuneet. Kyllikki ja Tuulikki hyppelivät ja pyörittelivät helmojaan. He tarttuivat lopulta isää kädestä ja sipisivät hiljaa salaisuuden hänellekin. Silloin isäkin ymmärsi, mikä sai kruunun keikkumaan niin vallattomasti kutreilla ja miksi hameen satiini välkehti kuin auringossa väreilevä järven pinta.

torstai 1. toukokuuta 2014

Haasteaika loppunut ja arvonta suoritettu


KIITOS

te kaikki ihanat, jotka neuloitte toukkapussin Afganistaniin! Tähän mennessä toukkapusseja on toimitettu haasteen nimissä HOBI:n yhteyshenkilölle Suomeen jo 85 kappaletta, ja lisää on vielä tulossa, ja meidän arvontaammekin osallistui 60 henkilöä. Laitamme vielä myöhemmin tarkempia tietoja lopullisista toukkapussimääristä ja kuvia toukkapusseista paikan päällä. Katsokaahan tekin miten ihania toukkapusseja haaste keräsi!


Näihin toukkapusseihin on varmasti neulottu monta lämmintä ajatusta. Toivomme, että ne välittyvät vastaanottajille ja pienet toukat saavat kokea näiden välityksellä hiukan hoivaa ja huolenpitoa meiltä täältä pohjoisemmasta osasta maapalloa.


Kun on oikein pieni
voi lentää linnun untuvalla
nukkua orvokinlehden alla,
kun on oikein pieni.


Kun on oikein pieni
voi keinua heinässä heiluvassa,
levätä kukassa tuoksuvassa,
kun on oikein pieni.




Kun on oikein pieni
voi istua lumihiutaleille,
liitää maailman tuulien teille,
kun on oikein pieni.

Hannele Huovi


Näitä kuvia ja teidän terveisiänne on ollut ilo saada. Nyt tekin saatte ihastella kuvasatoa ja näitä villakapaloita. Niin suloisia otoksia ja kauniita neulomuksia nämä teidän toukkapussinne! Kyllä täytyy sanoa, että melkoisia neulojataitureita täällä asustelee.

Lopuksi hiukan sokeria pohjalla, nimittäin arvonta on nyt suoritettu asianomaisin menoin 

- tararattattaa! -  

ja onnetar suosi tällä kertaa... 

Petraa

joka lähetti tällaisen toukkapussin ja suloisia sukkia keräykseen:


Onnea Petra! Kunhan saamme sinun osoitteesi sähköpostiimme, lähetämme sinulle Laura Laivamaan suunnittelemat kaksi mustavalkoista Taivaanvalkeat-keittiöpyyhettä. Ne ovat Lapuan Kankureiden mallistosta.

Iloista toukokuuta ja palajamme taas aiheen tiimoille!
<3: Sakru ja Lotta