Kun meidän perheen esikoinen syntyi, sai hän kummitädiltään lahjaksi pienen nuken. Ihanan pehmeän, yksinkertaisen ja helposti mukana kulkevan. Tärkeä unikaveri ja lohduttaja siitä nukesta tuli. Piipi-nimen esikoispoika antoi nukelle itse. Nukke oli muodoltaan ja tunnelmaltaan niin tuttu, sillä olin itse pienenä leikkinyt vastaavilla. Niinpä tein oman Piipin seuraavallekin poikulille. Ja nyt ollaan kovasti mietitty ja suunniteltu omaa Piipiä uudellekin tulokkaalle. Tämä Piipi-asia on siis yksi meidän perheen valmistautumistapa uuden perheenjäsenen syntymiseen. Keltainen Piipi on nyt valmis ja odottaa täällä pienen pientä sylittäjää.
Steinernukeiksi tällaisia voi kai sanoa. Tosin useimmat steinernuket eivät ole nän yksinkertaisia toteutukseltaan, vaan niiden päälle voi pukea vaatteita ja niillä on hiukset. Yhteistä kuitenkin on se, että ne ovat pehmeitä ja kasvot on tehty vain muutamilla pistoilla, jolloin lapsi itse voi kuvitella sille sellaisen ilmeen ja tunteen kuin haluaa.
Esikoispojalle ensimmäiset hampaat tulivat neljän kuukauden iässä, minkä vuoksi Piipi joutui erityisen kovalle koetukselle. Kutittavat ikenet ja pikkuhampaat tekivät aika pian reikiä jalka- ja käsipalluroihin. Olihan niitä varmasti mukava jyrskyttää suussa. Toisessa Piipissä vahvistin kädet ja jalat kaksinkertaisella kankaalla. Päällimmäisestä kankaasta ei ole kuin reunariekaleet jäljellä (oranssi Piipi). Kolmannen Piipin harakka toi siinä vaiheessa, kun tutti jätettiin pois. Sitä ei kuitenkaan löytynyt kuvauksiin kerrassaan mistään. Ette muuten arvaakkaan, kuinka paljon Piipejä on tässä talossa etsitty iltaisin. Aika erikoisiin paikkoihin tuollainen parikymmensenttinen nukke voikaan päivän aikana eksyä!
Tummansininen Piipi on tehty toiselle pojalle. Hällä ensimmäinen hammas puhkesi vasta vuoden ikäisenä, eikä vastaavaa reikiintymistä ole siinä havaittu. Sama Piipi on nyt palvellut jo 3,5 vuotta. Ikä, jolloin lapsen ensimmäiset hampaat puhkeavat, vaikuttaa siis suoraan Piipin ehjänä säilymiseen. Tämä on nyt tutkitusti todistettu.
Yhteistä kaikille Piipeille on kuitenkin se, että niitä tarvitaan, kun tulee suuri suru. Tai kun ikävä iskee kesken hoitopäivän. Niitä tarvitaan myös nukahtamiseen, jolloin se asetetaan huolellisesti posken alle tuomaan turvaa ja hyviä unia. Tälläkin hetkelle tuo tummansininen Piipi pötköttelee nuoremman pojan posken alla ja tuoksuu juuri sille oikealle ja turvalliselle.
Minipiipejä testasin ja väkersin kerran, ja kokosin niistä vaunulelun. Siinä ne roikuskelee ja huiskuttaa seuraavallekin tulokkaalle terveisiänsä.
Vauvan syntymistä odotellessa tein myös uudet pinnasängyn reunapehmusteet. Meillä on alkuvaiheeseen sellainen pieni, miehen kotoa peräisin oleva pinnasänky, jonka pehmusteisiin halusin vähän päivitystä. Sisälle laitoin suikaleet retkipatjaa, mikä toimii muuten hyvin. Pysyy jämäkkänä melkein ilman kiinnitysnauhojakin. Pikkuhiljaa voisi siis vauva tähän taloon tupsahtaa!
Ps. Jos Tuiski lukee tätä päivitystä, niin otahan yhteyttä meidän sähköpostiosoitteeseen. Onnetar suosi sua arvonnassa! :)