Minäkin tulin viimein

Meidänkin pikkuinen tyttövauva viimein syntyi ja valloitti meidät kaikki päästä varpaisiin. Ollaan ihmetelty ja ihasteltu, miten pieni ja avuton ihmislapsi on ensimetreillään. Paljon hän vielä nukkuu, mutta hereillä ollessaan saakin sitten nähdä monenmoista - isot veljet pitävät leluesittelyitä ja ylpeänä näyttävät legorakennelmiaan. Eikä äitikään malta olla kertomatta, kuinka ihana hän on.
 

Vauva tuntui odottavan näitä vaatteita ennen kuin päätti syntyä. Synnytystä edeltävänä iltana sain tehtyä loppuun Metsolan punaisesta pilkkukankaasta potkupuvun ja hupputakin. Molempiin otin kaavan Ottobresta ja muokkailin niistä mieleiset. Kumpainenkin on päässyt heti käyttöön, mutta kasvun varaakin niissä onneksi on. Viime aikoina on tullut ommeltua pääasiassa peruspaitoja ja -housuja isoille veljille, joten nämä olivatkin tervetullutta vaihtelua ompeluksiin.



Hupputakin voi laittaa vielä lisälämmikkeeksi kaikkien muiden vaatteiden päälle. Tuntuu, että nämä pikku pikkuruiset niin helposti palelevat täällä kohdun ulkopuolisessa maailmassa.

Tein hihoista tarkoituksella reilun pituiset, jotta pienet sormet terävine kynsineen mahtuvat sinne suojaan, eivätkä niin helposti naarmuttaisi pienen ihoa. 

Vaikka minä harvoin lueskelen runoja ja vielä harvemmin keräilen niitä ruusukantiseen kirjaan, niin  yksi runo on pyörinyt jälleen mielessäni. Liekö se tuo sylissä oleva pieni nyytti, joka herättelee niitä runollisempiakin puolia ihmisessä? Äitini on sen aikoinaan kirjoittanut, minkä vuoksi siitä on tullut erityisen rakas aina uutta elämää ihmetellessä.

 
                         Vauvani kanssa keinun ja keinun
                          ja ajattelen, että sittenpä heilun
                          ja järjestän kaikki paikalleen,
                          kun vauvani kulkee jo itsekseen.

                         Koko päivän istuisin tässä näin
                         ja katsoisin vauvani kasvoja päin,
                         aina tuntien lämpönsä suloisen
                         hänet käärisin peittoon rakkauden.

Minä tulin nyt

Tehdään lapselle laulu

Tehdään lapselle laulu.

Lauletaan taivaasta,

merestä, maasta ja puista,

tästä kaikesta,

joka meitä ihmisiä

täällä ympäröi.

Lauletaan äidinmaidosta,

jota lapsi juuri söi.

Tehdään lapselle laulu,

lauletaan tuu, tuu, tuu.

Lauletaan aurinkolaulu

ja lauletaan täysikuu.

Lauletaan perhosesta,

joka ilmassa ilakoi

ja kivistä joiden laulu

meren rannalla hiljaa soi.

Jukka Itkonen

Saimme suloisen tytön ja pikkusiskon. En muistanut miten pieni linnunpoikanen vauva on; kaikki kaapista löytyvät vaatteet roikkuvat päällä ja ihan on pitänyt nukenvaatteita pestä satsi. 

Olin leikannut isoillesiskoille paitoja ja housuja valmiiksi, mutta jostain syystä ompelinkin ensin vauvalle vaatteita. :) Kokeilin tällä kertaa saada aikaan jonkinlaisia kokonaisuuksia, että pukeminen helpottuisi. Kaikki tämän kerran ompelukset ovat trikoovaatteita. Body on Ottobren Kisuliini-kaavalla tehty, mekko ja housut ovat omia kaavakokeilujani. Oranssi-valkoinen raitatrikoo ja tähtikangas on ostettu Metsolasta. Bambit ja ketut ovat löytyneet Ottobren myymälästä. Resoreita olen jemmannut molemmista paikoista.

Loppujen lopuksi päädyn aina yksinkertaisiin malleihin niin mekoissa kuin housuissakin. Koetin malttaa mieleni värien kanssa, että näitä voisi yhdistellä. Mekon alareunan ompelin hunajankenno-ompeleella. Se on mainio jousto-ommel, jos ei omista peitetikkikonetta. Kanttaukset olen ommellut kaksoisneulalla. Housuissa on kasvunvaraa sekä vyötärössä että lahkeensuissa.

Oranssi on ihanan energinen väri, varsinkin tuollaisena neonsävynä. Kaivoin kaapista aikaisemman kettupöllöbodyn ja huomasin, että sehän passaa myös näiden housujen kanssa.

Tämä body ja mekko taitavat päästä yhtäaikaa lapsen päälle. Sukkahousuilla saa vähän fiksumman kokonaisuuden.

Ehkä mekko palvelee joskus tunikanakin ja kenties siinä vaiheessa housujakin voi kokeilla niiden kaveriksi. Kankaiden leikkausvaiheessa kokeilin aika monia eri resorinsävyjä näihin vaatteisiin ja lopulta päädyin tummanruskeisiin. 

Näinä ensimmäisinä päivinä olen istunut paljon kiikkutuolissa ja vain katsellut pientä ja koettanut käsittää. Sen ymmärrän, että maha ei enää muistuta palloa vaan hieman kohonnutta pullataikinaa ja että lapsen napanuoranpala putosi eilen lattialle. Sylissä liikkuu pieniä käsiä ja jalkoja. Välillä silmäluomet värisevät ja raottuvat ja kaksi pientä mustikkasilmää katselee varoen ylöspäin ja vähän sivuille. Hän näkee tämän kaiken ensimmäistä kertaa. Jotain suurta taitaa olla tapahtunut.