Minäkin tulin viimein

Meidänkin pikkuinen tyttövauva viimein syntyi ja valloitti meidät kaikki päästä varpaisiin. Ollaan ihmetelty ja ihasteltu, miten pieni ja avuton ihmislapsi on ensimetreillään. Paljon hän vielä nukkuu, mutta hereillä ollessaan saakin sitten nähdä monenmoista - isot veljet pitävät leluesittelyitä ja ylpeänä näyttävät legorakennelmiaan. Eikä äitikään malta olla kertomatta, kuinka ihana hän on.
 

Vauva tuntui odottavan näitä vaatteita ennen kuin päätti syntyä. Synnytystä edeltävänä iltana sain tehtyä loppuun Metsolan punaisesta pilkkukankaasta potkupuvun ja hupputakin. Molempiin otin kaavan Ottobresta ja muokkailin niistä mieleiset. Kumpainenkin on päässyt heti käyttöön, mutta kasvun varaakin niissä onneksi on. Viime aikoina on tullut ommeltua pääasiassa peruspaitoja ja -housuja isoille veljille, joten nämä olivatkin tervetullutta vaihtelua ompeluksiin.



Hupputakin voi laittaa vielä lisälämmikkeeksi kaikkien muiden vaatteiden päälle. Tuntuu, että nämä pikku pikkuruiset niin helposti palelevat täällä kohdun ulkopuolisessa maailmassa.

Tein hihoista tarkoituksella reilun pituiset, jotta pienet sormet terävine kynsineen mahtuvat sinne suojaan, eivätkä niin helposti naarmuttaisi pienen ihoa. 

Vaikka minä harvoin lueskelen runoja ja vielä harvemmin keräilen niitä ruusukantiseen kirjaan, niin  yksi runo on pyörinyt jälleen mielessäni. Liekö se tuo sylissä oleva pieni nyytti, joka herättelee niitä runollisempiakin puolia ihmisessä? Äitini on sen aikoinaan kirjoittanut, minkä vuoksi siitä on tullut erityisen rakas aina uutta elämää ihmetellessä.

 
                         Vauvani kanssa keinun ja keinun
                          ja ajattelen, että sittenpä heilun
                          ja järjestän kaikki paikalleen,
                          kun vauvani kulkee jo itsekseen.

                         Koko päivän istuisin tässä näin
                         ja katsoisin vauvani kasvoja päin,
                         aina tuntien lämpönsä suloisen
                         hänet käärisin peittoon rakkauden.

Vaateleikkejä

Meijän perheessä tahdin määrään minä. Vaikka oonkin kaikista pienin, nään ja tiiän yhtä ja toista. Nyt sain vuoron kommentoida vaatekuvauksia. Sillä aikaa kun ite leikin hartaasti äitin neulatyynyllä, äiti piirteli tuon pallomekon mallin suoraan kankaalle, Metsolan joustofroteelle. Kyllä se vaan niin on, että se originaali malli on minusta parempi. Noh, tämä mekko pelasti kuitenkin vaatepulman mummon synttäreillä ja kyllä siellä siskon helmat liehuivatkin iloisesti koko pitkän päivän!

Mun isosisko on aika iso, menee kuulemma huomenna kouluun lentokoneella ja syö siellä keksejä. Meillä on nyt vähän kiistaa tuosta ankasta, ja koska sisko ei muuten pärjää, se joutui kiipeämään korkealle turvaan loppispenkille. Tuo penkki on äitin tuliainen sen lomareissulta Ruotsista. Löytyi jostain tienvarsikirppikseltä ja vielä halvalla. Onhan se ihan jees istua. En vaan tiiä, mitä järkiä on istua lastenhuoneessa jossain penkillä ihan paikallaan ja katsella leluja, mieluummin heittelen niitä korista lattialle. Räks, pam!

Kyllä nyt on niin, että tämä mekko on oikeastaan mun mekko. Minä siitä eniten tykkään kerta. Se on melkein mun ystävä ja retuutan sitä kaikkialle.

Jaa, nyt se sisko pani tuon mulle ommellun apilatunikan päälle. Siitä tuli liian iso. Tämänkin kaavan äiti piirsi osittain ite, levensi ja pitensi vain sopivanmallisen paidan helmaa. Kankaan äiti osti silloin Metsolasta kun mulla kutitti hampaita ja mää järsin sitä mun uutta kirjaa kärryissä niin että kuola valui! Ai että se kirja oli hyvää!

Mää ihailen mun siskoa. Se on niin rauhallinenkin.

 

Voi ei. Nyt äiti halus välttämättä laittaa mulle tämmösen aivan pöhkön huivilakin päähän. Ja vielä sisällä! Äiti kuvitteli, että mää näytän söpöltä tämmösessä lakissa, mutta enhän mää nyt tämmösiin sorru, vaan taistelen normaalitilanteissa sisulla vastaan! Siksi äiti laittoi tämän myyntiin kirppikselle. Kaava on alunperin jostain tosi vanhasta Suuri Käsityö -lehdestä.

Tähän väliin kaivataan jotain kevennystä. Paras leikki mitä maailmassa voi leikkiä, on mennä piiloon käsien taakse ja sitten huutaa: Kukkuu! Semmonen kikatusleikki että! Kokeilkaa vaikka!

Näytänkö nyt söpöltä? Onko huivi hyvin?

Näin meijän kesken. Vaatekuvaukset on aika rankkoja noille mua isommille. Välillä niien pitää ottaa tirsat. Siskon huppari on musta ihan hauska, mutta panis nyt hyvä ihiminen tämän mekon päälle, ettei ihan kaikki vaatteet likaannu! Pyykkikone on täynnä mun palloja ja pehmoleluja, ei sinne mahu enempää. Äiti teki tämän hupparin täysin Ottobren uusimman lehden kaavalla. Tosi kiva kaava kuulemma.

Tämä mekko on semmonen juttu, että siinä äiti kokeili siihen kuminauharypytystä. Ihan veikeä! Kangas on kirppislöytö. Mutta tässä vaiheessa sisko teki musta ihan asiatempun. Meni piiloon. Mää tiiän, ettei se kovin tykkää kun sitä koko ajan vaan kuvataan. Tai no oikeastaan se tykkää, kun sitä kuvataan hassuissa tilanteissa, suu irvessä ja vaatteet rytyssä, mutta siitä se ei tykkää kun sitä käsketään. Kukapa tykkää. Nyt mää kuitenkin aion alkaa vinkua ja käskeä äitiä ottamaan mut syliin. Mää nimittäin tiiän minne sisko katos.

Kukkuu! Sieltä se löytyi! Sori, mutta nyt mun pitää lopettaa. Tuli tärkiämpi meno: pitää kontata äkkiä piiloon tuota siskoa. Palataan juttuun!