Kehto keinahtaa

Kuopus sai tämän pienen suloisen nuken ensimmäisillä synttäreillään. On häntä hoivailtu, on riisuttu ja puettu ja tuttia tyrkytetty. Mikä siinä on, että nämä nuket pehmentävät äidinkin sydämen? Tuntuu nimittäin pahalta nakata nuket illalla lelukoriin sikinsokin. Omiin sänkyihin ne pitää saada peitellä! =) Joskus vieläpä värisevällä vibraatolla tuuditellen.

Siksi kai ostin tämän suloisen kehdon kirppikseltä ja ompelin siihen sopivat patjan, tyynyn ja peiton. Ihan samalla hartaudella en pystynyt tätä tekemään kuin edellistä nukkesänkyprojektia. Mutta pääasia kai se on, että tytöt pääsee leikin maailmaan. Ei ne katso, onko tyynyn reuna ommeltu käsin vai koneella tai löytyikö muuttolaatikoista oikeanpaksuista superlonia patjaan. Nämä tehtiin nyt niistä materiaaleista mitä sattui löytymään. Tyynykangas on kirppikseltä löytyneestä essusta, patjakangas Ikealta ja peittokangas löytöpala Eurokankaasta, joka on vaan saumurilla ommeltu reunoistaan kiinni. Tyynyn sisällä on paksua vanulevyä, patja on tuota peittokangasta ja vanulevyä.

Samalla meiningillä ompelin sitten kahdet petivaatteet, lähes samoista materiaaleistakin. Tämä  vaunujen tyynykangas on kotoa joku vanha ihana puuvillapala. Muistaako joku mitä kangasta tämä on? 

Vaunut sain itse joskus lapsena lahjaksi. Meinasin jo heittää kaatopaikalle, kun olivat niin kovia kokeneet, katki ja poikki ja renkaat vinksottivat, ja mitä lie kaikkea! Niiden ainoa tehtävä tuntui olevan olla tiellä ja tippua niskaan aina kun etsi jotain vaatehuoneen nurkasta. Ne kuitenkin saivat armon tulla mukaan uuteen kotiin ja eräänä iltana kuulin yllättäen tuttua nitinää ja narinaa: mies oli korjannut vaunut lapsille. Hassua, miten hyvältä se tuntui! Perinteiden mukaan näillä kuuluu ajeluttaa ympäri taloa sekä nukkeja että pieniä lapsia. Renkaat vinksottavat edelleen ja kädensija on korjattu ilmastointiteipillä. Juuri niin kuin joskus ennen.

Ei se tunnu paljon hidastavan.

Nyt leikki taas jatkuu.